rv 35+4

Koitetaanpas sit taas vähän ryhdistäytyä. Mitäpä tänne tänään kuuluu?

Laskettuun aikaan on aikaa tänään tasan 1 kuukausi. Tuntuu aivan käsittämättömältä, ettei sitä vieläkään voi tajuta, vaikka aikaa on niin vähän enää. Siis 31 päivää eli 4,5 viikkoa. Se aika menee ihan hujauksessa, ja silti tiedän jo valmiiks että ehdin tuskastua sinä aikana raskaana olemiseen ja odottamiseen aika monta kertaa.

Nyt on onneks ollut vähän siedettävämpiä kelejä, mutta helteet on ollu ihan vikatikki. Koko ajan on kuuma ja hiki ja turvotus ja tuska. Meillä on kotona muutenkin kuuma - suurinpiirtein 25 astetta - mutta kun aamuaurinko paistaa ikkunoihin niin että ulkolämpömittari näyttää reippaasti yli 30 astetta, se tuo vielä vähän ekstralämpöö sisällekin. Mä kannan mukanani kestolämpöpatteria, joten viileempikin ilma kelpais... Kaiken lisäks Akseli on vähän vilukissa, niin iltaisin kun ulkoilma olis viimeinkin vähän viileämpää, ei välttämättä aina voi pitää ikkunoita auki koska "tulee kylmä". Oon tästä hieman eri mieltä...

Vauva oli pitkään mahassa poikittain. Kun 40-43 cm pitkä pötikkä päättää asettua mahaan poikittain, se tuo tiettyä tukaluutta oloon. Toisaalta, nyt kun vauva on kääntynyt pää alaspäin, se 40 cm painaa samaan aikaan kylkiluihin, palleaan, keuhkoihin ja/tai mahalaukkuun sekä tietenkin virtsarakkoon. Joo, tääkin on siis aika tukalaa. Ja vielä pitäis tulla vajaa 10 cm lisää... Mihin?

Vauva alkaa kans olla sen verran iso ja vahva että ne potkutkin alkaa jo tuntua joltakin. Annan vinkin, ei aina niin mukavalta... Viikonloppuna huomasin että oikeeseen alimpaan kylkiluuhun sattuu niin kuin siellä olis mustelma. Ilmeisesti vauva on potkinu niin ahkerasti sinne, että alkaa jo olla hellänä.

Ja jälleen se vauvan koko... Nimittäin mitä isommaksi vauva kasvaa, sitä isommaksi maha kasvaa. Oottekos kokeillu niellä rantapalloa ja sitten laittaa kenkiä jalkaan? Nii-i, ei oo niin helppoo. Puhumattakaan sukkien pukemisesta, housujen pukemisesta, selällään makaamisesta (kohtu painaa isoja verisuonia, veri ei kulje, tulee paha olo), kyljen kääntämisestä sängyssä, vessassa käymisestä, sohvalle istumisesta tai siitä nousemisesta, istuessa eteenpäin nojaamisesta... Siis pystynkö mä tekemään mitään?! No en oikeestaan.

Ja silti tää on kaiken sen arvoista! Mun motto on koko raskauden ollut "eyes on the prize" ja se on kyllä äärimmäisen pätevä - mikään vaiva tai tuska ei oo liian suuri. Tosin mä jo sanoin Akselille, että sitä on turha yrittää käyttää lohdutuksena synnytyksessä. Ellei tahdo saada nyrkistä.

Siinä tarpeeks tuskista - mennäänpä murheisiin. Kahdessa edellisessä neuvolassa mulla on ilmentynyt huolestuttavia merkkejä raskausmyrkytyksestä - tosin molemmilla neuvolakäynneillä eri merkki, ja molemmilla kerroilla se toinen on sit taas ollut ihan kunnossa. Ensimmäisessä mulla oli virtsassa proteiinia. Kävin sit labrassa viemässä toisen näytteen, joka kyllä oli ihan kunnossa. Joten huokaisin helpotuksesta ja chillailin 1,5 viikkoa seuraavaan neuvolaan - jossa todettiin että verenpaine on vähän koholla! Tosin tällä kertaa toi proteiinitesti oli puhdas. Kolmas oire on turvotus, jota mulla on ilmaantunut edellisen kuukauden aikana vaihtelevasti. Viime päivinä se on ollut vähän massiivisempaa, mutta (mielestäni) edelleen siedettävissä rajoissa. Vikatikki olis päänsärky - jos sitä ilmenee, juoksen sillä sekunnilla mittauttamaan verenpainettani. Mulla on siis meneillään tehotarkkailu oman voinnin suhteen, ja pelkään että musta tulee ihan vainoharhainen tästä asiasta. Toistaiseks oon vielä pysyny järjissäni.

Ja murheista voidaan siirtyä iloihin: Meillä alkaa kotona olla jo aika valmista vauvalle! Meillä on pinnasänky, hoitopöytä, turvakaukalo, lastenvaunut, syöttötuoli, vaatteita, lakanoita, harsoja, pyyhkeitä, vaippoja, rintapumppu, tuttipullo, kantoreppu... Pinnasänky on pedattu, vaatteet on pesty ja viikattu hoitopöydän laatikoihin ja sairaalakassin melkein pakattu. Ollaan sorruttu ostamaan yhteensä kolme lelua vauvalle (okei, mä oon sortunut), vaikka päätettiin ettei osteta mitään - leluja tulee aina jostain lahjakskin. Eiköhän kaikelle kuitenkin tuu käyttöä!

Oon jotenkin siirtynyt raskaus-moodista synnytyksen ja vauvan odottelu -moodiin. Oon ihan oikeasti miettinyt toiveitani synnytyksestä - mitä kivunlievitystä haluaisin kokeilla, mitä puudutteita ja kipulääkkeitä mulle saa antaa, kuka leikkaa napanuoran, haluanko musiikkia tai muuta mukaan meininkeihin? Tuntuu, että vaihtoehtoja on miljoonia ihan kaiken suhteen. Musta kuitenkin tuntuu, että oon onnistunut pitämään toiveeni jotenkin järkevinä - kokeillaan lääkkeettömät kivunlievitystavat ensin, mutta jos se ei toimi, lääkkeitä saa antaa. Kätilöiden ei tarvi tehdä töitään pimeässä eikä kenenkään tarvitse istua siellä hiljaa, koska mä voisin häiriintyä metelistä tai siitä jos on liian valoisaa... Kaikki tyylillään, mutta musta se tuntuis vaan typerältä.

Epiduraali mietityttää varmaan eniten. Se on varmaan kaikkein tunnetuin lääke, mitä synnytyksissä käytetään, mutta siinä on silti monia haittapuolia. Moni sitä kehuu ja on sanonut, että oli hyvä ratkaisu ottaa epiduraali. Toisaalta moni myös sanoo, ettei olisi pitänyt. Etukäteen ei kuitenkaan voi tietää, toimiiko se mulla just niin kuin pitäis vai ei. Luulen kuitenkin, että niissä kivuissa mulle on se ja sama toimiiko mun jalat seuraaviin tunteihin vai ei, kunhan mua ei satu!

Toinen on pudendaalipuudutus, eli välilihan puudutus. Se olis aika jees, koska ponnistusvaiheen kipu mua ehkä jännittää eniten - entäs jos en uskalla ponnistaa koska se sattuu liikaa? Siinä vaan on huonona puolena se, että koko alapää on todellakin puudutettu, enkä siis tuntisi lapseni syntymää. Onko sillä väliä? Kyllähän mä vauvan nään heti syntymän jälkeen ja toivottavasti saan sen syliinkin heti kun se on saatu ulos. Tää puudute kuitenkin vaikuttaa välittömästi, joten voi se hyvinkin olla, että teen siitä päätöksen vasta sitten, jos kipu alkaa käydä liian suureksi.

Kaikenkaikkiaan synnytys ei kyllä pelota mua ollenkaan. Ainoa pelko on se, jos joudunkin sektioon, mutta nyt kun vauva on taas oikein päin eikä enää poikittain, se pelko on käynyt aika pieneksi. Poikittain olevaa vauvaa on siis mahdoton synnyttää alakautta, vaan se täytyy aina leikata ulos. Tilanteet, joissa vauva ei käänny, on kuitenkin äärimmäisen harvinaisia, koska sillä vauvallakin tulee aika ahdasta siellä poikittain ennen pitkää. Perätilastahan vauvan voi tietyissä tilanteissa synnyttää alakauttakin. Nyt siis tavoitteena on vaan se, että ponnistan niin pirun kovaa että se vauva kans tulee sieltä ulos eikä jää mihinkään matkalle jumiin, ettei sektiota jouduta sen takia tekemään! Eli helppo homma...

Eiköhän tässä nyt taas tarpeeks tällä erää. Katotaan saanko aikaiseks kirjoittaa vielä ennen vauvan syntymää tänne... Tavoitteena kyllä olis! Kiva kun käytte vieläkin lukemassa vaikka oonkin vähän laiska. Kiitos! :)

Rantapallo rv 35+4 (sori mun freesi look)

Hoitopöytä valmiina, vain hoidettava puuttuu.

vahinko vai ei?

Meillä on ensimmäinen seurustelun aloittamisen vuosipäivä viikkoa ennen laskettua aikaa. Ollaan molemmat nuoria ja mentiin aika nopealla aikataululla naimisiin yli vuotta aiemmin kuin alunperin suunniteltiin. Moni varmaan ajattelee, että tämä raskaus oli varmaankin vahinko, muttei kysy, koska se ei ole sopivaa (ja ihan hyvä niin).

No, ei se ollut. Oon miettinyt tässä raskauden edetessä, että kuinka moni ajattelee tämän olleen vahinko? Kyllä se vähän häiritsee - eihän me olla niin vastuuttomia, että annettaisiin vahingon sattua. (Okei, myönnetään, kyllä mä tiedän että vahinkoja voi sattua vaikka olisikin tunnollinen ja huolellinen ehkäisyn kanssa.) Alkuun vähän toivoinkin, että useampi olisi kysynyt oliko tämä suunniteltua vai ei, että olisin saanut kertoa totuuden. Loppupeleissä on kuitenkin ihan hyvä, että sitä pidetään yksityisenä asiana - joillekin se voi jopa olla vaikea aihe, jos lapsi on tullut vahingossa, eikä se välttämättä ole alkuun kaikille iloinen uutinen, vaikka lapsi olisikin päätetty pitää. Se on kuitenkin myös suuri elämänmuutos ja vaatii aikamoista sopeutumista silloinkin, kun raskaus on suunniteltu.

Seurustelun aloittamisen jälkeen ei mennyt kovinkaan kauaa, kun sekä naimisiinmeno että lasten hankkiminen otettiin puheeksi. Ei tietenkään niin, että "jokojoko?" vaan ikään kuin tunnusteltiin kepillä jäätä, että mitähän tuo toinen ihminen ajattelee näistä asioista. Jos siinä vaiheessa olisi selvinnyt, ettei Akseli vaikkapa haluaisi lapsia ollenkaan, en usko että seurustelu olisi kovinkaan kauaa jatkunut. Kaikeksi onneksi molempien näkemykset aiheesta kuitenkin kohtasivat. Kahdessa kuukaudessa ehdittiin puhumaan jo sen verran, että kihlapäivän aamuna uskalsin jo kysellä kihloista, että "jokojoko?" - ja se selkeästi kannatti, koska siitä päivästä tuli kihlapäivä!

Tässä ensimmäinen huomio pohdiskelijoille: kihlat vaihdettiin ennen kuin tämä ihana alivuokralaiseni oli aloittanut vuokrasopimustaan masussani. Suunniteltu hääpäivä oli kuitenkin vasta kesällä 2014 (tarkemmin sanottuna juuri sinä päivänä, kun meillä vanhempainrahakausi loppuu!), vaikka suurinpiirtein samoihin aikoihin annoimme vauvalle luvan tulla.

Ihan ensimmäisessä blogitekstissä tänne kirjoitinkin, että meitä onnisti jo toisella yrittämällä. Mulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia siitä, kuinka nopeasti saisimme testiin plussan, mutta kyllä se kieltämättä vähän järkytti (varmaan kuitenkin hyvällä tavalla), että plussa tuli jo toisen yrityskierron jälkeen. Nytkö se jo tulee? Ajatukseen ehti kuitenkin sopeutua parin päivän kuluessa hyvin, sillä ensimmäisessä testissä, jonka tein muistaakseni 6. tammikuuta, plussa oli todella haalea viiva, enkä oikeastaan ollut edes ihan varma oliko se siinä. Tein varmaan 3-4 tavallista "viivatestiä" 2-3 päivän aikana ennen kuin sijoitin digitaaliseen testiin, joka antoi helposti tulkittavan vastauksen: "Raskaana 2-3"!

Ihan alkukeväästä ajatus oli edelleen koko ajan se, että naimisiin mentäisiin 2014 kesällä. Vasta kun matka Espanjaan oli varattu ja heitin eräänä kohtalokkaana iltana vitsin "mennäänkö sittenki naimisiin Espanjassa", suunnitelmat muuttuivat. Tähän vaikutti olennaisesti kaksi asiaa, joista vain toinen liittyi tulevaan perheenlisäykseen: budjetti pienentyisi olennaisesti (loppupeleissä budjetti oli alle puolet siitä, mitä häät Suomessa olisi meille maksaneet) ja koko perheelle saataisiin sama nimi. Vauvan sukunimestä oli jo ehditty väitellä: molemmat halusivat antaa lapselle oman sukunimensä. Toki jos vauvalle olisi tullut minun nimeni, olisi sekin muutettu häiden jälkeen. Olin kyllä loppupeleissä suostunut siihen, että vauvalla olisi alusta asti Akselin nimi, koska tulisihan se sama nimi minullekin myöhemmin. Onneksi ehdittiin kuitenkin karata naimisiin jo ennen lapsen syntymää, samannimisenä on ihana koko perheen olla. Bonuksena koko naimisiinmenosta seurasi vielä se, ettei Akselin tarvitsisi tunnustaa isyyttään.

Joten joo, kyllä me mentiin naimisiin sen(kin) takia, että vauva on tulossa, mutta olisi se vauva tullut ilmankin, sillä vahinko se ei ollut, vaan rakkaudella ja kiintymyksellä aikaansaatu toiveiden täyttymys. Tässä nyt siis selvitys kaikille uteliaille, olkaa hyvät.

rv 28+1

Aika rientää nopeesti. Mulle väitettiin, että puolivälin jälkeen aika alkaa matelemaan, mutta ei se kyllä mun mielestä vielä(kään) matele.

Raskausoireet pahenee. Selkä on vähän herkempi kun aiemmin, kipeytyy nopeammin, mutta ei se oo sentään sietämätön, ei ollenkaan. Sairaslomalle "jouduin" sen takia, enkä nyt oo sit ollut töissä, mutta se on ihan jees, ei selkäsäryn kanssa olis jaksanutkaan siellä olla. Polvi sen sijaan on nyt alkanut vihoittelemaan niin paljon, että sen kanssa meinaa olla jo tuskaista. Sitä ei voi pitää ihan koukussa, ja jos pitää liian pitkään samassa asennossa, siihen alkaa sattua. Käveleminen alkaa yleensä sattua jos kävelee liian pitkään, mutta eniten toi vaivaa hyvää istuma-asentoa etsittäessä.

Maha tuntuu kasvavan ihan hullua vauhtia. Hengitys on jo välillä vähän tuskaisaa, ja täytyy ottaa oikein syvään henkeä kun ei meinaa happi riittää. Potkut tuntuu selkeästi ja samoin liikkeet muutenkin. Välillä vauva potkiskelee niin kovaa että täytyy oikein henkäistä, mutta suurin osa potkuista on edelleen vaan hauskoja. Pari kertaa joko potku on osunut pahasti tai vauva on itse makoillut rakon päällä niin, että vessa kutsuu todella usein. Sekin kuitenkin edelleen siedettävää. Pahimmat potkut ja tuntemukset tulee varmaan silloin, kun makaan kyljelläni, sillä vauva tykkää makoilla silloin masussa poikittain. Potkut tuntuu silloin aina siihen kylkeen, joka on patjaa vasten, eikä ne aina oo kovin mukavia. Sekin saa välillä vähän henkäisemään kun poikittain ollessaan vauva venyttelee, ja tuntuu että maha venyy, kun ei sitä tilaa niin päin ihan hirveesti ole. Mutta samalla on niin kamalan hauskaa tietää ja tuntea (ja nähdä!) miten päin vauva majailee!

Harjoitussupistuksia on tullut muutamia. Painetta alavatsassa ja vatsa on aivan kivikova. Kivuliailta supistuksilta oon onneksi välttynyt kokonaan, eiköhän niitä tuu vielä tarpeeks sitten loppumetreillä... Kävellessä tosin saattaa alkaa mahaan pistää pahastikin, jos en hidasta tahtia, mutta rauhoittuminen auttaa siihen, eikä sen kummempia toimenpiteitä vaadita sen suhteen.

Sokerirasituksestakin pääsin muuten läpi puhtain paperein: ei raskausdiabetesta! Huraa!

No, siinäpä sitä fyysistä puolta.  Entäpäs henkistä?

Kaikki alkaa tuntua vihdoin niin paljon todellisemmalta! Meille tulee vauva jo parin kuukauden päästä! Pikkuhiljaa alkaa muutenkin kaikki asiat olla järjestyksessä: vaatteita on, paljon tarvikkeitakin jo on, vaunut on, kantoreppu on, pinnasänky on tulossa, hoitopöytäkin saattaa järjestyä. Jopa vauvan nimi on ehkä jo keksitty! (Nyt me vielä maistellaan ja kokeillaan sitä käytössä, että tuntuuko se hyvältä.) Lopullinen päätös tehdään varmaan sitten, kun nähdään vauva syntymän jälkeen, että näyttääkö tää nyt siltä. Ihaninta on, että nimiehdokas on Akselin keksimä! Mä kun luulin, että mä niitä vaan mietin. Olinpahan väärässä.

Okei, myönnetään, paljon asioita on myös tekemättä: jos vauva oikeesti tulis nyt, mulle iskis paniikki tekemättömien asioiden suhteen. Kämppä täytyis edelleen siivota loppuun - se etenee kyllä pikkuhiljaa, mutta ehkä vähän liian pikkuhiljaa. Pakastin ammottaa edelleen tyhjyyttään, vaikka mun oli tarkoitus sen hankkimisen jälkeen tehdä paljon ruokaa ja pakastaa sitten valmiita annoksia, että kun vauvan kanssa ei paljon ruokaa ehdi ja jaksa tehdä, niin sitä olisi kuitenkin saatavilla. Samoin suunnittelin leipovani leipää pakkaseen. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän keksin tekemättä olevia asioita, jotka täytyis hoitaa mahdollisimman pian. (Enhän mä oo vielä edes pakannut sairaalakassia...)

Yks asia sentään on hoidossa: äitiyspäivärahat, lapsilisät ja äitiyspakkaus on haettu ja myönnetty. Ensimmäiset äitiypäivärahat napsahtaa tilille 4.9. ja siitä eteenpäin aina 14.6.2014 asti voi mun tulojen suhteen huoahtaa, koska se on hoidossa. Äitiyspakkauskin saatiin vajaa kuukausi sitten, ja oi että se on ihana! Ihastuin muutamiin värikkäämpiin vaatteisiin, siilimakuupussiin, pakkauksen lakanoihin ja siihen, että se toinen kestovaippa oli NIIIIN pieni. Onko niin pieniä ihmisiä oikeesti olemassa? Nyt tarvis kuitenkin vielä pestä kaikki pakkauksen vaatteet ja tekstiilit, niissä oikein haisi se "uutuus" enkä kyllä pukis sen hajuisia vaatteita vauvalle.

Äitiyspakkaus 2013 kokonaisuudessaan.

Kaikki äitiyspakkaukseen kuuluvat vaatteet ja tarvikkeet esitellään Kelan sivuilla, jos joku tahtoo siihen perehtyä. Osoite on tässä: http://www.kela.fi/aitiyspakkaus

Ai niin, meinasin unohtaa kokonaan vielä yhden lähestulkoon hoidossa olevan asian: vauvavakuutus. Muutamaa lisäselvitystä vaille valmiina sekin asia, seuraavan ultran (1.7.) jälkeen täytyy vielä lähettää pari lappusta sinne, niin homma on hanskassa. 

En oo oikein varma jäikö nyt vielä jotain sanomatta, mutta luulen, että tässä oli kaikki tältä erää. Koitan taas jonkun järkevän ajan päästä kirjoitella uudestaan, mutta vahingosta viisastuneena en kyllä enää lupaa mitään... 

Masukuva vielä loppuun, niin ymmärrätte miks mulla on välillä vähän tukala olo...

Masunen rv 28+1

rv 25+6

Voi apua miten aika on vierähtänyt! Anteeksi taas pitkä hiljaisuuteni, mutta mulla on ollut kiire mennä naimisiin tässä välissä, niin en oo oikein ehtinyt kirjoitella. 

Nyt kuitenkin ehdin hyvin kun istuskelen labrassa sokerirasitustestissä ja odottelen että otettais ensimmäisen tunnin verikoe. Sen jälkeen saakin odotella vielä toisen tunnin. 

Vähän mua pelottaa jos saankin raskausdiabetes-tuomion, viime viikkoina paino on alkanut nousta ja vaikkei vielä kovin korkealla mennäkään niin jos paino vaan jatkaa nousuaan... Toivotaan, että säästyn kuitenkin diabeteksen aiheuttamalta vaivalta. 

Edellisen kirjoitukseni taisin kirjoittaa ennen tota kontrolliultraa, joka siis oli viikoilla 22+3. Siellä todettiin, että vauva kyllä kasvaa mutta vähän jäljessä. Varmuuden vuoksi saatiin kuitenkin kutsu vielä yhteen ultraan 1.7. Siellä varmaan katotaan myös jotain ainakin alustavaa syntymäpainoennustetta. 

Kauheen hyvin mulla siis on kaikki tän raskauden suhteen mennyt edelleen. Potkut tuntuu jo aika kovaa ja jopa epämiellyttävästi välillä. Varsinaisesti ei vielä satu kuitenkaan. Potkut näkyy myös ihan selvästi päälle ja melkein kaikki tuntuu jo kädelläkin. Välillä tuntuu, että vauva heittää jatkuvaa kuperkeikkaa masussa kun ensin tuntuu potku alas ja sitten ylös ja kohta sivulle ja sit toiselle. Välillä se taitaa myös olla poikittain. No, antaa pyöriä nyt kun vielä mahtuu! 

Tällä hetkellä palleroisen pitäisi olla noin 30-32 cm pitkä ja painaa 700-900 grammaa. (Tää riippuu vähän siitä, mistä sitä tietoa lukee.) Luvut alkaa tuntua jo tooosi isoilta! Sehän on jo melkein ihmisen kokoinen. Yhdessä kirjasessa sanottiin, että sikiö on nyt sopusuhtainen pieni minivauva. Musta se oli tosi söpösti sanottu!

Enpä nyt tähän hätään keksi paljon kirjoitettavaa, kun en jaksa keskittyä. Palaan asiaan esimerkiks äitiyspakkauksen tiimoilta myöhemmin! Nyt oon sairaslomalla selkäni takia niin ainakin teoriassa pitäis olla aikaakin...

Laitanpas vielä masukuvan tältä aamulta tähän loppuun.

rv 21+3

ANTEEKS!

Puolivälin yli on hurautettu "jo aikapäiviä sitte" ja tiedetään, tiedetään, aika kauan aikaa on mennyt edellisestä päivityksestä... Yritän parantaa tapani (taas).

Neljän päivän päästä ollaan siinä vaiheessa, että jos vauva päättäisi syntyä, kyseessä olis tosiaankin ennenaikainen synnytys eikä keskenmeno. Tuntuu hurjalta, että vaikka tietenkin jos vauva syntyisi jo nyt, olisi pikkuisen selviäminen vähintäänkin epätodennäköistä, niin kuitenkin kyseessä olisi oikeasti se, että olisin synnyttänyt oman lapseni. Toivotaan kuitenkin, että vauveli pysyy masussa vielä ihan vähintään 10 viikkoa, mieluummin 18 viikkoa.

Käytiin viikko sitten rakenneultrassa. Nimensä mukaan siinä ultrassa tarkistetaan vauvan rakenteet: aivot, sydän, sisäelimet, verenkierto, luusto, vauvan koko. Kätilö ultraili tosi tarkkaan ja saatiin pällistellä Nyytiä oikein urakalla. Kaikenkaikkiaan oltiin siellä 40 minuuttia ja suurin osa ajasta meni ultratessa. Neljä kuvaakin saatiin mukaan, pari kasvokuvaa 4D-muodossa, yks sivuprofiilikuva ja yks hellyyttävä kuva vauvan jaloista. Sukupuolikin selvisi (ainakin todennäköisesti, ainahan näissä on virhetulkinnan riski), mutta se me pidetään salaisuutena syntymään asti. Kaikki rakenteet oli hienossa kunnossa ja vauva liikkui sen verran että saatiin kuvakulmia muutettua ja kaikki siis näkyi myös hyvin. Ultran alussa Nyyti hengaili kaksinkerroin - siis varpaat otsassa! Aika nopeastihan se siitä suoristautui sitten. Yhdessä vaiheessa jalkojen luita katseltaessa Nyyti selkeästi potkiskeli ahkerasti, mutta mä en tuntenut sitä... Istukka on mulla kohdun etuseinässä ja se selittääkin liikeiden tuntumisen vähyyttä aika paljonkin. Sen lisäks tietenkin, että oon ensisynnyttäjä.

Kasvokuvaa Nyytistä.

Ja hellyyttävä kuva vauvan jalkapohjista!

Painoarvio tehdään rakenneultrassa perustuen kaikkii niihin mittoihin mitä on otettu: pään halkaisija ja ympärys, olkavarren pituus, reisiluun ja sääriluun pituus, mahan ympärys... Saatiin painoarvioksi 313 grammaa. Viikkoja ultrassa mulla oli 20+4, joten tuo painoarvio on vähän alhainen. Otetut mitat huiteli kaikki keskikäyrän ja alakäyrän välillä. Aiemmissakin ultrissa vauveli on ollut vähän pienempi, koska mun tietojeni mukaan hedelmöittyminen on tapahtunut muutaman päivän oletettua myöhemmin. Ero on kuitenkin niin pieni, ettei laskettua aikaa ole muutettu. Reisiluun mitta kuitenkin oli pikkuisen sen alakäyrän alapuolella, ja voi olla että se on perinnöllistä (mä oon tosi lyhyt ja Akseli on lapsena ollut lyhyt, lisäks meillä molemmilla on lyhyttä sukua), mutta tarkistetaan tilanne kuitenkin kasvukontrolliultrassa ensi viikon maanantaina 13.5. Jos mitat näyttää edelleen kovin pieniltä, voin päästä TAYSiin seurantaan. Fiksumpia ollaan siis taas ens maanantaina (jos vaikka silloinkin muistaisin kirjoitella päivityksen)!

Sukupuolen tietäminen on ollut jännittävää! Oon ostellut sen jälkeen kohtalaisen paljon vaatteita, nyt kun tietää pitääkö ostaa autokuvioisia paitoja vai mekkoja. Vaikeinta koko hommassa onkin se, etten voi esitellä ostoksiani oikeestaan kellekään! Näinkin siitä jo unta, että esittelin äitille ostamiani vaatteita ja tajusin vähän myöhään, että nythän se tajuaa Nyytin sukupuolen noista vaatteista. Olin siinä unessa niin vihanen ittelleni, että heräsinkin huonolla tuulella. Onneks kuitenkin heräsin keskellä yötä, niin huonotuulisuus oli ehtinyt mennä ohi jo aamuun mennessä.

Raskausoireita on ollut aika hillitysti ja nyt just onkin ainoastaan kivaa olla raskaana. (Okei, tällä hetkellä mun kylkeen pistää niin kovaa, että ei oo kovin kivaa...) Repäisykipuja on edelleen silloin tällöin, mutta niin harvoin kuitenkin, ettei mun elämää se juurikaan haittaa. Sormien nivelien huomasin eilen olevan aika kipeenä, mutta kun kuitenkin niiden käyttäminen onnistuu normaalisti, ja kivun huomaa lähinnä käsiä pestessä, niin en ole siitäkään ollut huolissani. Maha kasvaa, vaikka kohtu tuntuu aika lailla samankokoiselta kuin viikko sitten. Aamusta alkaen mun maha on kuitenkin nykyään tasaisen pyöreä pallero, jota kelpaa esitellä.

Jättimasu rv 20+3.

Ehkä söpöin mahatuubi ikinä! Rv 21+1.

Paino on pysynyt edelleen lähtöpainon alapuolella. Enimmillään kävin 3 kiloa alkupainon alapuolella, mutta nyt paino on lähtenyt nousemaan (kuten voi odottaakin). Nyt viime maanantain ja tämän päivän ero oli 1 kg, joten vaikka tähän vaikuttaakin eiliset pizzamätöt, päätin kattoa vielä tarkemmin, mitä suuhuni pistän - lähinnä sitä, ettei tulis niin paljon naposteltua karkkia ja juotua limppareita. Normaali painonnousu tässä vaiheessa on siis noin 500 grammaa/viikko, ja painonnousu on keskimääräisesti tällä hetkellä kaikkein nopeinta. Hirveetä huolta mulla ei siis ole. Koitan kuitenkin pitää painon mahdollisimman lähellä alkupainoani, sillä vararavintoa mulla kyllä itselleni löytyy... Neuvolassakin sanottiin, että painon ei tarvitsisi kovin paljoa raskauden aikana nousta, ja siihen pyrin.

Nyytin liikkeitä tunsin tossa puolivälin paikkeilla ihan käteen kun iltaisin tunnustelin mahan päältä. Akselikin pääsi tuntemaan yhden muljaisun kun vauva käänsi kylkeään. Kerran tuntui kova pallo tossa alavatsalla ja tunnusteltuamme totesimme, että siinä se vauva nyt on. Sitä en tiedä, puskiko päällään läpi mahasta vai makoiliko vaan pylly pitkällä! Viikon hiljaisuus kuitenkin ilmaantui ja juuri pääsin sitä valittelemasta ja harmittelemasta, kun vauva eilen alkoi taas elämöinnin. Mahassa nytkähtelee välillä niin, ettei kyseessä oikein voi olla kuin vauvan potkut, vaikka en niitä potkuja kamalan hyvin vielä tunnistakaan. Toivotaan, että tästä eteenpäin tunnen liikkeet ja potkut ihan säännöllisesti, eikä näitä hiljaisia hetkiä enää tule.

Tän kaiken lisäks ostettiin viime viikolla vaunut. Käytettynä saatiin aika hyvään hintaan, kantokoppa täytyy vaan vielä ostaa, että saadaan vauva vaunuihin nukkumaankin tarpeen tullen.

Joskohan tässä nyt olis tarpeeks kuulumisia muutaman viikon hiljaisuudesta? Mä oikeesti yritän vähän ryhdistäytyä nyt...

rv 18+0

Elämää raskausmasun kanssa.

Tää on ihan yllättävää kuinka paljon raskausmaha vaikuttaa normaaliin elämään. Kyllähän mä tiesin että vaatteet ei mee päälle (vakkarikäytössä farkut, jotka on kuminauhavirityksellä puoliksi kiinni...) ja kaikkee sellasta, mutta tää muu oheisjuttu on tullu ihan yllätyksenä.

Ensinnäkin mä "joudun" rasvailemaan masuani kaks kertaa päivässä. Raskausarpia on ihan ihan vähän löytynyt jo nyt, joten kun löysin Hulluilta Päiviltä paljon suositeltua Bio-Oilia niin päätin kokeilla. Se on tarkoitettu mm. arpien ja ihon epätasaisuuksien häivyttämiseen sekä raskausarpien ehkäisemiseen. Tuun sitten loppuraskaudesta kertomaan onko rasvailuista ollut hyötyä...

Toiseksi, nukkuminen on aivan oma operaationsa. Selälläni en voi maata koska kohtu voi painaa jotain isoja verisuonia ja estää näin vauvan tai mun hapensaantia. Mahallani en voi olla koska maha on tiellä ja sitä painaa tosi ikävästi... Kyljelläänkin nukkuminen on oma asiansa. Monella naisella vasemmalla kyljellä nukkuminen tuntuu paremmalta mutta mä en Luojan kiitos oo huomannut siinä eroa. Kyljellään maatessa mahan on pakko tukeutua johonkin, esimerkiks peittomyttyyn tai tyynyyn (mulla ainakin on oma mahatyyny sängyssä...) tai muuten masu jää vähän niin kun tyhjän päälle ja kylkeen ja massuun alkaa sattua. Ennen nukuin aina vatsallani ja viime kuukausina selälläni, joten nukkumisasennon muuttaminen on ollut yllättävän hankalaa. Viime yönä heräsin monta kertaa selältäni...

Kolmanneksi selkävaivat. Tulkitsin selkäkipuni ensin risti-suoliluunivelen löystymiseksi, koska oireet täsmäsivät täysin, mutta neuvolatädin mukaan ihan vielä kyseessä ei olisi se. Kyse on ilmeisesti vain kohdun ja vauvan kasvaminen ja niiden painon nouseminen (kohtu painaa tällä hetkellä n. 320 g, istukka n. 170 g ja vauva n. 220 g) joka taas vaikuttaa ryhdin muutokseen alaselässä. Alaselkä ja lantion seutu kipuilee välillä pahastikin ja säteilee toiseen pakaraan, mutta koitan sinnikkäästi kävellä päivittäin, jospa vaikka se ryhti siitä paranisi!

Neljäntenä vielä ne kaikki muut kivut. Nivusissa tuntuu silloin tällöin kipua, koska jotkut liitokset siellä venyy. Kohdun kasvun takia alavatsaa särkee tyyliin, jota olen ennen tottunut tuntemaan kerran kuukaudessa parin päivän ajan. Ja kaikkein ihanimpana tietenkin ne repäisykivut. Viime lauantaina nousin sängyltä istumasta ja vatsanseudulle iski viiltävän repäisevä kipu, jonka ansiosta onnistuin astumaan pari askelta eteenpäin vain lysähtääkseni nojatuoliin. Kipu jatkui voimakkaana ja lamauttavana vielä muutaman minuutin ja voisin sanoa ettei se todellakaan ollut mukavaa...

Ja kaikesta tästä harmista, särystä ja kikkailusta huolimatta massuni on aivan ihana. Joka ilta ja aamu sängyssä maatessani kokeilen mahaani ihastellen ja tunnustelen, josko pikkukaveri liikehtisi vähän. Muutaman kerran jotain möyrintää ja tökkimisiä oon tuntenutkin.

Mahan muoto on jo tässä alkuvaiheessa käynyt selväksi ja sekä tulevan isukin sukulaiset että isukki itse ovat analysoineet sitä. Lopputulos: selvä tyttömaha. Sanotaan, että poikamaha kasvaa suoraan eteenpäin, kun tyttömaha taas leviää sivuillekin. Ihan aina se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, kyllä poikamahalliset ovat tyttövauvoja saaneet ja päin vastoin. Hauskaa kuitenkin ajatella, että oon todellakin saattanut olla alusta asti oikeassa - ai mikä äidinvaisto... No, siihen asiaan saattaa tulla selvyys jo 2,5 viikon päästä rakenneultrassa. Te sen sijaan joudutte odottelemaan syyskuulle, että saatte sukupuolen tietää! Oi kyllä, ollaan puhuttu pitävämme sukupuoli salassa syntymään asti.

Sellaisia mietteitä tässä vaiheessa odottelua. Puoliväliin on enää kaks viikkoa eli 14 päivää. Jotenkin tuntuu, että se menee niin hujauksessa, ettei ehdi kissaa sanoa. Ainakin tähän asti aika on mennyt hurjaa vauhtia...

Vauvamasu makuuasennossa pari päivää sitten.

rv 16+3

Sen pidempää päivitystä en tänään tee. Väliaikatietona kuitenkin, että se ihan oikea vauvapömppö on löytynyt. <3 Mun täytyy maata selälläni että se näkyy, eikä se ihan aina näy (useimmiten toki) mutta kyllä se on nyt se vauva ja kohtu kun mun mahaani viimein kasvattaa. Ihanaa!

Lisänä vielä se, että vaikka mun äiti epäileekin, musta tuntuu, että ensimmäiset pikkiriikkiset potkun yrityksetkin sain pari iltaa sitten kokea! Nyt vaan odottelen niitä lisää.

Kuukauden päästä saadaan ehkä tietää myös se, tuleeko meille (jääkiekkotermein ilmaistuna) pelimies vai lipunmyyjä!

rv 15+5

Minne se kaikki aika oikein katoaa?

Eilen mun kännykässä oleva sovellus suoranaisesti tikkuili mulle. Siellä luki näin: "Raskaus alkaa hiljalleen näkyä myös ulospäin." Mun teki mieli siinä vaiheessa oikeestaan nauraa ääneen, koska ainoa ajatus mun päässä oli "ai hiljalleen?" Tässä kuva eilisaamulta, jotta tekin kaikki ymmärtäisitte mistä puhun:

Ei siis oikein voi enää sanoa, että maha alkaa hiljalleen näkyä, jos se on jo aamuisin tollanen - sanotaanko vaikka niin, että iltaa kohden se saattaa kivastikin turvota tosta noin 1,5-kertaiseksi... Ainakin siltä se tuntuu.

Akseli on ehkä päässyt pikkuhiljaa mukaan koko touhuun, ja alkanut ymmärtää mitä tapahtuu. Ainakin se on viime päivien kuluessa nimennyt mun mahani "vauvikseksi" ja se melkein jopa jutteli tänään sille. Se, jonka mielestä tää ei oo suorastaan hellyyttävää, on kyllä ihmejamppa! Eilen täyteltiin yhdessä Vauvakirjaa (siis Mauri Kunnaksen kuvittama kirja, jonne olis ainakin tarkoitus täytellä juttuja aina siihen asti, että lapsi aloittaa koulun...) ja ehkä siinäkin alkoi sellainen tunne vallata, että ei me tätä itsellemme tehdä. 

Liikkeitä oon yrittänyt pikkuhiljaa tunnustella, mutta en kyllä mitään oo tuntenut. Kai. Yhdellä foorumilla keskusteltiin ensimmäisten liikkeiden tuntemisesta ja eräs kommentti kuului suurinpiirtein näin: "Ei ne kyllä miltään kalanpyrstön hipaisuilta tunnu. Pikemminkin siltä, että on pieru vähän väärässä paikassa!" Oon siis yrittänyt tän perusteella tunnustella kaikkea sellaistakin, mitä olisin voinut ennen kuvitella ruuansulatuksen möyrinnäksi, mutta en tunnusta tunteneeni mitään - ainakaan väärässä  paikassa! :-D

Seuraavaan neuvolaan on aikaa vähän vajaa 3 viikkoa ja ultraan kuukausi. Neuvolassa täytyy ainakin mainita näistä ihanista selkäkivuista, jotka on alkaneet vaivata etenkin töissä, kun joutuu seisomaan pitkiä aikoja.

Jään odottelemaan niitä ensimmäisiä liikkeitä ja 17. raskausviikon alkua - hetkinen, sehän on jo kohta puoliväliä...

rv 14+3

Uusia kuulumisia multa onkin jo useampaan otteeseen kyselty, joten saamanne pitää, vaikka uskonkin, että tästä tulee lyhyt postaus.

Eilen laskeskelin että puoliväliin on aikaa vähän reilu viis viikkoa. Siis häh?! Mihin muka ekat 15 viikkoa on hävinnyt? Eilen tuntui myös siltä että masu olis löytäny tiensä ulkomaailmaan mutta sekin pieni kumpu on tänään taas piiloutunut jonnekin ja paineen tunne on hävinnyt. Vyötäröltä on lähtenyt pari-kolme senttiä ja paino ei oo alkanu nousta vaan pysyttelee edelleen pari kiloa alkupainon alapuolella. Ulkonäköön pikku Paabert (eilen keksimämme työnimi, heheh) ei siis ole vielä päässyt vaikuttamaan.

Fyysiseen oloon sen sijaan on vaikutusta ollut. Koko ajan jossain tuntuu jokin tuntemus: mahaa jomottaa, kurkussa tuntuu epämiellyttävältä, selkä on kipeä tai päätä särkee. Toissapäivänä juhlin synttäreitäni ja eilen meilläkin kärsittiin sitten krapulaa. Illasta mustakin tuntui, että olisin krapulassa vaikka ilta menikin alkoholittomien siidereiden, alkoholittoman boolin ja Jaffan voimalla... Kuinka reilua! Vaikka kaikki olot on (melkein aina) lieviä, sellainen hyvä, autuas olo kun "ei tunne mitään" on kadonnut. Tai ainakin kiinnitän kaikkeen enemmän huomiota... Eilen tosin mahaa vihlaisi sen verran kovaa, että piti oikein painua kaksin kerroin. Onneksi (pahin) kipu oli hetkellistä ja meni ohi alle minuutissa. "Krapulakin" katosi nukkumalla.

Jotakin kummallista on alavatsassa myös tapahtunut parina päivänä, ja ainoa selitys jonka olen keksinyt, on harjoitussupistukset. Ei kipua, eikä muutakaan oiretta sen lisäksi, että alavatsa on kovettunut aivan kivikovaksi. Tätä kestää hetken ja kohta massu on taas oma pehmeä itsensä. Yleensähän harjoitussupistukset alkavat viimeisellä kolmanneksella, mutta joillakin voi alkaa jo toisella kolmanneksella. Mulla ilmeisesti alkoivat sitten heti toisen kolmanneksen alkuun. Täytyy toivoa, että ovat harmittomia vaikka alkavatkin niin ajoissa. Jos joku keksii paremman selityksen tälle ilmiölle niin saa kertoa...

Tällä hetkellä paistaa aurinko niin taivaallisen ihanasti, että taidanpa kirmata töihin, jotta voisin olla koko päivän sisällä... Adios!

Ps. Kuvassa meidän ihana uus syöttötuoli! :D

laskettu aika muuttui: rv 13+1

Tällä viikolla oon käynyt sekä neuvolalääkärissä että ultrassa.

Keskiviikkona oli lääkäri. Kävin jostain mulle tuntemattomasta syystä eri terveydenhoitajalla kun viimeksi, mutta onneks oli ihan mukava täti. Kaikki oli hyvin, verenpaine hyvä ja verikokeissa ei ollut mitään pielessä. Veriryhmä on A, ihan niin kun yläasteella tehty testikin oli jo kertonut ja reesustekijä + eli ei tuu olemaan ongelmia senkään suhteen. Lääkäri sen sijaan olikin kaikkien ennakkoajatusteni vastaisesti mies (aika pelottavaa, kun papa-kokeet, aiemman ultran ja tutkimukset on tehny nainen) mutta ihan kivasti mä siitä selvisin! Lääkärisetä sai sydänäänet kuuluviin nopeasti ja siellä se pieni sydän jyskytti kovaa, meinas ihan itku päästä. Lopuks se totesi että kaikki tuntuu olevan ihan hyvin ja huomenna saadaan sitten kuviakin kun on ultra. Lähdin aika lailla helpottuneena ja hymyileväisenä kotiin.

Torstaina päästiin (jopa) kuukauden jännittelyn jälkeen taas ultraan. Kätilö sanoi, että voi tarkistaa samalla niskaturvotuksen vaikka meille ei seulontaverikokeita tehtykään. Ultrakuvassa näkyi pikkunen ihme! Pieni nukkui siellä sikeesti selkä kuvaan päin ja sydämen syke näkyi. Kätilö yritti sitten herätellä tönimällä mahan päältä eikä se meinannut millään herätä! Kahteen kertaan piti yrittää ja sittenkin se liikkuminen oli niin unista ja hidasta että mun oli pakko todeta ääneen: "Se on isäänsä tullu, nyt on vielä liian aikaista herätä." Saatiin kuitenkin bebe viimein hereille ja mitat otettua ja kaikki oli hyvin! Pituutta Unusella oli 5,79 cm ja vastasi näin viikkoja, jotka olin itsekin laskenut ovulaatiosta: 12+2. Eroa neuvolan määrittämään (kuukautisista laskettuun) viikkomäärään oli kuitenkin vaan 4 päivää, joten laskettua aikaa ei muutettu ja päätin itsekin seurailla sitten neuvolan määrittämää laskettua aikaa, joka on 13.9. Raskaus hypähti ikään kuin 4 päivää eteenpäin ja yhtäkkiä olikin 12+6 ja 14. viikon alku ihan käsillä. Kuinka jännää!

Ultran jälkeen on ollut ihanaa puhua pikku-Unusesta niin kuin ihmisestä - unisena pikku mönkijänä sillä on jo ikään kuin luonne ja raskaus konkretisoitui ihan huimasti. Nyt alkaa jo tuntua siltä, että hei, meillehän on tulossa pieni lapsi! Siis ihminen! Ja me ollaan saatu se aikaan.

Jo torstaina päätettiin vastoin ennakkosuunnitelmia paljastaa kaikille kavereillekin suuri uutinen ja kirjotettiin Facebookiin epäsoveliaisuudellaan suorastaan kutkuttavan ihana ja hauska runonpoikanen:

Arvatkaas mitä...
Me on tehty sitä.
Ja mikä onkaan lopputulos?
No, se tulee syyskuussa ulos!

On ollut mukavaa olla ihan julkisesti paksuna. Saan olla pallon näköinen (sillä sellainen on olokin totta vie ollut jo edelliset 6 viikkoa - ainakin!) eikä kukaan enää ihmettele mistä se johtuu. Ei, en olekaan lihonut (vaan päinvastoin), mutta joku siellä on joka kovaa vauhtia tönii sisäelimiä syrjään: minä tulen nyt tähän! Vähän pelkään (ja toisaalta odotan niin kovin innoissani) että mun mahasta kasvaa iso: kun pituutta on vaan 153 cm, ei oo oikein tilaa vauvalla ja kohdulla kasvaa ylöspäin, joten ulospäinhän se sitten suuntautuu. 

Kutkuttavaa odotusta on muillakin osa-alueilla kuin mahan kasvussa: koskahan tunnen ensimmäiset liikkeet? Joku sanoi tunteneensa ensimmäisen kohdalla vasta 20. viikolla, toinen sanoi tunteneensa 16. viikolla. Joku jo aiemmin synnyttänyt kertoi tunteneensa ensimmäiset liikkeet jo, vaikka laskettu aika on syyskuussa niin kuin mullakin! Ehkä täytyy nyt se 2-3 viikkoa odottaa aivan rauhassa ennen kuin voin alkaa edes haaveilemaan sellaisesta... Vaikka vauvan liikkeitä en vielä tunne, vauva kuitenkin tuntee mun liikkeet. Se tuntuu huimalta. Huomaan myös kerran pari päivässä miettiväni: onkohan pieni hereillä vai nukkuukohan se taas? 

Meidän pienestä ihmeestä on tullut mulle ihan oikea ihminen. Pienen pieni, mutta ihminen silti. Ja rakas kuin mikä. <3

Pienen pieni kuuden sentin ihme saanut alkunsa 10 viikkoa sitten.

 

rv 10+4

Kylläpäs aika rientää. Mun on pitänyt jo neljä päivää jutustella kuulumisia mutta jotenkin se aina vaan jää...

Ruokahalu on edelleen teillä tietämättömillä. Ei mulla paha olo ole, vaan mikään ei oikein maistu. Tai maistuu noin kerran päivässä, ja päivän toinen pääruoka saattaa jäädä vähän vajaaks mutta yritän kuitenkin aina syödä tasaisin väliajoin jotakin. Ilokseni en ole kaipaillut limuja ja herkkuja juurikaan, karkkia vaan vähän, mutta hedelmät sen sijaan maistuu. Kahvi ei oo oikein maistunu moneen viikkoon ja hyvä niin, kun eilen törmäsin Iltalehdessä otsikkoon, jonka mukaan yksikin kuppi kahvia voi olla haitaksi vauvalle. Jääpähän ne satunnaisetkin kahvikupilliset juomatta.

Ei olla kerrottu useimmille kavereille vielä ja alunperinkin puhuttiin että kun toinen kolmannes on alkanut ja meidän tapauksessa toinen ultra on takana niin joskus silloin. Mä aion pitää synttäribailut maaliskuun puolivälissä, jolloin viikkoja on 13+4 ja päätettiin sitten, että kerrotaan samalla, niin ei tarvi sitten selitellä miks mulle ei booli maistu. Tuntuis kuitenkin vähän tyhmältä pitää jotain julkaisupuhetta, joten päätettiin, että laitetaan vaan ultrakuvat jääkaapin oveen ja vieraat saa ite päätellä!

Nyt tällä viikolla tän asian suhteen on tosin ilmaantunut ongelma... Tiistaina, kun kerroin yhdelle kaverille että vauva tulee, vastaus oli: "Mä kattelinkin perjantaina että ootko sä pyöristyny vai kuvittelenko vaan!" Keskiviikkona näin yhden työkaverin (joka tietää myös) pitkästä aikaa, ja ensimmäisiä kommentteja oli: "Voi että kun se näkyy jo niiiin selvästi!" Torstaina puolestaan olin lähdössä töihin niin Akseli kysyi: "Meinaatko vielä tänäänkin pystyä pitämään ton salassa?" ja vilkas mun mahaa. Apua! Se kasvaa niin jäätävää vauhtia että vakikäytössä on jo useamman viikon ollut mammafarkut! Turvotustahan se vielä on, mutta on kyllä niin kiintee ja kova pallo että ei kukaan edes liho niin... Ja siihen mennessä kun turvotus ehkä vähän laskee, alkaa kohdun ja lapsen kasvu jo näkyä. Faktana tästä turvotuksesta on painon muutos: parissa kuukaudessa on paino pudonnut n. 3 kg mutta vyötärönympärys pysyy sinnikkäästi saman kokoisena.

Liitetyissä kuvissa näkyy meidän pikkupikkurakas viikolla 8+0 ja turvotusmaha viikolla 9+4.

Ps. Seuraavaan ultraan alle kaks viikkoa aikaa. <3

rv 9+2

Päällimmäisenä fiiliksenä tällä hetkellä on varmaan väsymys. Sen kummempia oireita ja vaivoja ei nyt ihan viime päivinä oo ollut, mitä nyt pikkasen mahaa nippailee. Mutta se väsymys...

Keskiviikkona olin koulussa klo 10-15 ja sieltä kiiruhdin sitten töihin, josta lähdin vähän ennen kuutta. Pikaiset ystävänpäivä- ja synttäriostokset ja kotona ei paljon jaksanut enää muuta kuin syödä ja mennä nukkumaan. Tänään olin koulussa klo 8-15 ja siitä töihin, kotiin pääsin alle tunti sitten. Arvatkaa aionko mennä nukkumaan ihan just... Huomenna meen vasta iltapäivällä töihin, mutta sitä ennen pitäisi käydä uimassa ja valmistella illan työjuttuja. Pääsen töistä klo 23 ja seuraavana aamuna lähden taas töihin klo 6 aikaan aamulla, ja siellä meneekin koko viikonloppu. Alkaa olla aika täysiä päiviä ja tuskastuttaa kun kotona on kamala sotku ja kauheesti kouluhommiakin mun pitäisi tehdä, mutta missä ihmeen välissä?

Lohdullista on se, että mun koulupäivät on nyt lusittu. Parit rästihommat täytyisi tehdä ennen kuun loppua, mut sitten ees vähän helpottaa, kevään aikana pitäisi vielä näyttötöitä tehdä muutama, mutta onneksi niitä ei tarvitse tehdä kuun loppuun mennessä. Kunhan ne on tehty, mä oon valmis nuoriso- ja vapaa-ajanohjaaja!

Ostin miehelle tollasen opuksen ystävänpäivälahjaksi. Jospa sen lukemisen jälkeen onnistuis vaipanvaihtokin - vaikka suurempi kynnys siinä taitaakin olla se hajuhaittojen pelko... Voi kyllä hyvinkin olla, että mäkin tohon kirjaseen perehdyn, kun ei ne pallerot mullekaan järin tuttuja ole! 

Raskaudesta vielä sen verran, että on jännää kuinka aika kuluu samaan aikaan niiiiin hitaasti ja kuitenkin niin älyttömän nopeesti. Mä oon viikolla 10, mutta vastahan mä sain tietää ees olevani raskaana ja mulla oli viikkoja kasassa 4? Toisaalta tuntuu, että eikös tää 10. viikko alkanut jo aika päiviä sitten, ja silti on vasta 9+2. Tuntuu ihan siltä, että laskettu aika häämöttelee jossain niin pitkän ajan päässä, ettei niin pitkälle jaksa ajatellakaan, mutta katotaanpa elokuun lopussa kun kyselen, että mihin ne viikot katosi?

Eniten silti odottelen nyt sitä, että toka ultra olis takana, kaikki olis taas hieman varmempaa ja saatais kertoa tästä yleisesti. Ollaan pohdittu sitä, kuinka hauskaa olis odotella huhtikuun alkuun ja paljastaa se esim. Facebookissa aprillipäivänä! Siinä oliskin kavereilla sulattamista kun ymmärtäisivät, että ei olekaan kyse aprillipilasta. Huhtikuun alkuun on vaan niin pitkä aika, etten oikein tiiä jaksaako siihen asti odotella. Toisekseen mä vähän vierastan mahakuvien tai ultrakuvien latailemista Facebookiin - uskokaa tai älkää. Tuntuu hassulta julkaista tietoa sellaisille, jotka eivät mitenkään liity elämäämme nyt, ja varmaan jokaisella niitäkin kavereita Naamakirjassa on. Tosin kun työt (10 päivän päästä) loppuvat, aion poistella aika paljon sellaisia, jotka on työn puolesta sinne lisätty mutta keitä en välttämättä edes kunnolla tunne. Ehkä se helpottaa tätä FB-ahdistusta.

Nyt keskityn nauttimaan maailman parhaasta ystävänpäivälahjasta: mies tiskaa tiskit vaikka on mun tiskivuoro. Ihanaa! Hyvää yötä!

rv 9+0

No niinhän siinä kävi, että jo toisella yrittämällä meitä lykästi ja pieni elämänihme sai alkunsa. Meille molemmille tämä on uutta ja ihmeellistä, vähän pelottavaakin. Nyt vain hämmästellään ajankulkua, odotellaan mahan kasvua ja jännitetään sitä, miten kaikki sitten oikein käytännössä tapahtuukaan.

Perustiedot tässä: me kaksi, joista kohta tulee kolme, olemme molemmat 21-vuotiaita ja asuinpaikkamme on Tampere. Meillä on lyhyt historia, mutta se on sitäkin tapahtumarikkaampi - johan tässä on ehditty muuttaa yhteen, mennä kihloihin, suunnitella häitä ja saada lapsikin alulle. Raskausviikkoja on siis nyt 9+0 ja laskettu aika on 17.9. Neuvola tosin on tästä eri mieltä, mutta omat laskelmani ja alkuraskauden ultra sanovat näin. Jos toisessa ultrassa (kolmen viikon päästä) ei laskettua aikaa kuitenkaan muuteta, alan itsekin elää neuvolan aikataulun mukaan, eli laskettu aika siirtyy sitten parilla päivällä, mutta toistaiseksi näillä mennään.

Tässä on vielä aika vähän, mutta kysymysten esittäminen on aina sallittua ja kyllähän tässä ajan myötä ehdin kirjoitellakin sitten enemmän meistä ja elämästämme. Ensimmäinen teksti saa nyt kuitenkin jäädä näin lyhyeksi. Tervetuloa lukemaan!