rv 35+4

Koitetaanpas sit taas vähän ryhdistäytyä. Mitäpä tänne tänään kuuluu?

Laskettuun aikaan on aikaa tänään tasan 1 kuukausi. Tuntuu aivan käsittämättömältä, ettei sitä vieläkään voi tajuta, vaikka aikaa on niin vähän enää. Siis 31 päivää eli 4,5 viikkoa. Se aika menee ihan hujauksessa, ja silti tiedän jo valmiiks että ehdin tuskastua sinä aikana raskaana olemiseen ja odottamiseen aika monta kertaa.

Nyt on onneks ollut vähän siedettävämpiä kelejä, mutta helteet on ollu ihan vikatikki. Koko ajan on kuuma ja hiki ja turvotus ja tuska. Meillä on kotona muutenkin kuuma - suurinpiirtein 25 astetta - mutta kun aamuaurinko paistaa ikkunoihin niin että ulkolämpömittari näyttää reippaasti yli 30 astetta, se tuo vielä vähän ekstralämpöö sisällekin. Mä kannan mukanani kestolämpöpatteria, joten viileempikin ilma kelpais... Kaiken lisäks Akseli on vähän vilukissa, niin iltaisin kun ulkoilma olis viimeinkin vähän viileämpää, ei välttämättä aina voi pitää ikkunoita auki koska "tulee kylmä". Oon tästä hieman eri mieltä...

Vauva oli pitkään mahassa poikittain. Kun 40-43 cm pitkä pötikkä päättää asettua mahaan poikittain, se tuo tiettyä tukaluutta oloon. Toisaalta, nyt kun vauva on kääntynyt pää alaspäin, se 40 cm painaa samaan aikaan kylkiluihin, palleaan, keuhkoihin ja/tai mahalaukkuun sekä tietenkin virtsarakkoon. Joo, tääkin on siis aika tukalaa. Ja vielä pitäis tulla vajaa 10 cm lisää... Mihin?

Vauva alkaa kans olla sen verran iso ja vahva että ne potkutkin alkaa jo tuntua joltakin. Annan vinkin, ei aina niin mukavalta... Viikonloppuna huomasin että oikeeseen alimpaan kylkiluuhun sattuu niin kuin siellä olis mustelma. Ilmeisesti vauva on potkinu niin ahkerasti sinne, että alkaa jo olla hellänä.

Ja jälleen se vauvan koko... Nimittäin mitä isommaksi vauva kasvaa, sitä isommaksi maha kasvaa. Oottekos kokeillu niellä rantapalloa ja sitten laittaa kenkiä jalkaan? Nii-i, ei oo niin helppoo. Puhumattakaan sukkien pukemisesta, housujen pukemisesta, selällään makaamisesta (kohtu painaa isoja verisuonia, veri ei kulje, tulee paha olo), kyljen kääntämisestä sängyssä, vessassa käymisestä, sohvalle istumisesta tai siitä nousemisesta, istuessa eteenpäin nojaamisesta... Siis pystynkö mä tekemään mitään?! No en oikeestaan.

Ja silti tää on kaiken sen arvoista! Mun motto on koko raskauden ollut "eyes on the prize" ja se on kyllä äärimmäisen pätevä - mikään vaiva tai tuska ei oo liian suuri. Tosin mä jo sanoin Akselille, että sitä on turha yrittää käyttää lohdutuksena synnytyksessä. Ellei tahdo saada nyrkistä.

Siinä tarpeeks tuskista - mennäänpä murheisiin. Kahdessa edellisessä neuvolassa mulla on ilmentynyt huolestuttavia merkkejä raskausmyrkytyksestä - tosin molemmilla neuvolakäynneillä eri merkki, ja molemmilla kerroilla se toinen on sit taas ollut ihan kunnossa. Ensimmäisessä mulla oli virtsassa proteiinia. Kävin sit labrassa viemässä toisen näytteen, joka kyllä oli ihan kunnossa. Joten huokaisin helpotuksesta ja chillailin 1,5 viikkoa seuraavaan neuvolaan - jossa todettiin että verenpaine on vähän koholla! Tosin tällä kertaa toi proteiinitesti oli puhdas. Kolmas oire on turvotus, jota mulla on ilmaantunut edellisen kuukauden aikana vaihtelevasti. Viime päivinä se on ollut vähän massiivisempaa, mutta (mielestäni) edelleen siedettävissä rajoissa. Vikatikki olis päänsärky - jos sitä ilmenee, juoksen sillä sekunnilla mittauttamaan verenpainettani. Mulla on siis meneillään tehotarkkailu oman voinnin suhteen, ja pelkään että musta tulee ihan vainoharhainen tästä asiasta. Toistaiseks oon vielä pysyny järjissäni.

Ja murheista voidaan siirtyä iloihin: Meillä alkaa kotona olla jo aika valmista vauvalle! Meillä on pinnasänky, hoitopöytä, turvakaukalo, lastenvaunut, syöttötuoli, vaatteita, lakanoita, harsoja, pyyhkeitä, vaippoja, rintapumppu, tuttipullo, kantoreppu... Pinnasänky on pedattu, vaatteet on pesty ja viikattu hoitopöydän laatikoihin ja sairaalakassin melkein pakattu. Ollaan sorruttu ostamaan yhteensä kolme lelua vauvalle (okei, mä oon sortunut), vaikka päätettiin ettei osteta mitään - leluja tulee aina jostain lahjakskin. Eiköhän kaikelle kuitenkin tuu käyttöä!

Oon jotenkin siirtynyt raskaus-moodista synnytyksen ja vauvan odottelu -moodiin. Oon ihan oikeasti miettinyt toiveitani synnytyksestä - mitä kivunlievitystä haluaisin kokeilla, mitä puudutteita ja kipulääkkeitä mulle saa antaa, kuka leikkaa napanuoran, haluanko musiikkia tai muuta mukaan meininkeihin? Tuntuu, että vaihtoehtoja on miljoonia ihan kaiken suhteen. Musta kuitenkin tuntuu, että oon onnistunut pitämään toiveeni jotenkin järkevinä - kokeillaan lääkkeettömät kivunlievitystavat ensin, mutta jos se ei toimi, lääkkeitä saa antaa. Kätilöiden ei tarvi tehdä töitään pimeässä eikä kenenkään tarvitse istua siellä hiljaa, koska mä voisin häiriintyä metelistä tai siitä jos on liian valoisaa... Kaikki tyylillään, mutta musta se tuntuis vaan typerältä.

Epiduraali mietityttää varmaan eniten. Se on varmaan kaikkein tunnetuin lääke, mitä synnytyksissä käytetään, mutta siinä on silti monia haittapuolia. Moni sitä kehuu ja on sanonut, että oli hyvä ratkaisu ottaa epiduraali. Toisaalta moni myös sanoo, ettei olisi pitänyt. Etukäteen ei kuitenkaan voi tietää, toimiiko se mulla just niin kuin pitäis vai ei. Luulen kuitenkin, että niissä kivuissa mulle on se ja sama toimiiko mun jalat seuraaviin tunteihin vai ei, kunhan mua ei satu!

Toinen on pudendaalipuudutus, eli välilihan puudutus. Se olis aika jees, koska ponnistusvaiheen kipu mua ehkä jännittää eniten - entäs jos en uskalla ponnistaa koska se sattuu liikaa? Siinä vaan on huonona puolena se, että koko alapää on todellakin puudutettu, enkä siis tuntisi lapseni syntymää. Onko sillä väliä? Kyllähän mä vauvan nään heti syntymän jälkeen ja toivottavasti saan sen syliinkin heti kun se on saatu ulos. Tää puudute kuitenkin vaikuttaa välittömästi, joten voi se hyvinkin olla, että teen siitä päätöksen vasta sitten, jos kipu alkaa käydä liian suureksi.

Kaikenkaikkiaan synnytys ei kyllä pelota mua ollenkaan. Ainoa pelko on se, jos joudunkin sektioon, mutta nyt kun vauva on taas oikein päin eikä enää poikittain, se pelko on käynyt aika pieneksi. Poikittain olevaa vauvaa on siis mahdoton synnyttää alakautta, vaan se täytyy aina leikata ulos. Tilanteet, joissa vauva ei käänny, on kuitenkin äärimmäisen harvinaisia, koska sillä vauvallakin tulee aika ahdasta siellä poikittain ennen pitkää. Perätilastahan vauvan voi tietyissä tilanteissa synnyttää alakauttakin. Nyt siis tavoitteena on vaan se, että ponnistan niin pirun kovaa että se vauva kans tulee sieltä ulos eikä jää mihinkään matkalle jumiin, ettei sektiota jouduta sen takia tekemään! Eli helppo homma...

Eiköhän tässä nyt taas tarpeeks tällä erää. Katotaan saanko aikaiseks kirjoittaa vielä ennen vauvan syntymää tänne... Tavoitteena kyllä olis! Kiva kun käytte vieläkin lukemassa vaikka oonkin vähän laiska. Kiitos! :)

Rantapallo rv 35+4 (sori mun freesi look)

Hoitopöytä valmiina, vain hoidettava puuttuu.

vahinko vai ei?

Meillä on ensimmäinen seurustelun aloittamisen vuosipäivä viikkoa ennen laskettua aikaa. Ollaan molemmat nuoria ja mentiin aika nopealla aikataululla naimisiin yli vuotta aiemmin kuin alunperin suunniteltiin. Moni varmaan ajattelee, että tämä raskaus oli varmaankin vahinko, muttei kysy, koska se ei ole sopivaa (ja ihan hyvä niin).

No, ei se ollut. Oon miettinyt tässä raskauden edetessä, että kuinka moni ajattelee tämän olleen vahinko? Kyllä se vähän häiritsee - eihän me olla niin vastuuttomia, että annettaisiin vahingon sattua. (Okei, myönnetään, kyllä mä tiedän että vahinkoja voi sattua vaikka olisikin tunnollinen ja huolellinen ehkäisyn kanssa.) Alkuun vähän toivoinkin, että useampi olisi kysynyt oliko tämä suunniteltua vai ei, että olisin saanut kertoa totuuden. Loppupeleissä on kuitenkin ihan hyvä, että sitä pidetään yksityisenä asiana - joillekin se voi jopa olla vaikea aihe, jos lapsi on tullut vahingossa, eikä se välttämättä ole alkuun kaikille iloinen uutinen, vaikka lapsi olisikin päätetty pitää. Se on kuitenkin myös suuri elämänmuutos ja vaatii aikamoista sopeutumista silloinkin, kun raskaus on suunniteltu.

Seurustelun aloittamisen jälkeen ei mennyt kovinkaan kauaa, kun sekä naimisiinmeno että lasten hankkiminen otettiin puheeksi. Ei tietenkään niin, että "jokojoko?" vaan ikään kuin tunnusteltiin kepillä jäätä, että mitähän tuo toinen ihminen ajattelee näistä asioista. Jos siinä vaiheessa olisi selvinnyt, ettei Akseli vaikkapa haluaisi lapsia ollenkaan, en usko että seurustelu olisi kovinkaan kauaa jatkunut. Kaikeksi onneksi molempien näkemykset aiheesta kuitenkin kohtasivat. Kahdessa kuukaudessa ehdittiin puhumaan jo sen verran, että kihlapäivän aamuna uskalsin jo kysellä kihloista, että "jokojoko?" - ja se selkeästi kannatti, koska siitä päivästä tuli kihlapäivä!

Tässä ensimmäinen huomio pohdiskelijoille: kihlat vaihdettiin ennen kuin tämä ihana alivuokralaiseni oli aloittanut vuokrasopimustaan masussani. Suunniteltu hääpäivä oli kuitenkin vasta kesällä 2014 (tarkemmin sanottuna juuri sinä päivänä, kun meillä vanhempainrahakausi loppuu!), vaikka suurinpiirtein samoihin aikoihin annoimme vauvalle luvan tulla.

Ihan ensimmäisessä blogitekstissä tänne kirjoitinkin, että meitä onnisti jo toisella yrittämällä. Mulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia siitä, kuinka nopeasti saisimme testiin plussan, mutta kyllä se kieltämättä vähän järkytti (varmaan kuitenkin hyvällä tavalla), että plussa tuli jo toisen yrityskierron jälkeen. Nytkö se jo tulee? Ajatukseen ehti kuitenkin sopeutua parin päivän kuluessa hyvin, sillä ensimmäisessä testissä, jonka tein muistaakseni 6. tammikuuta, plussa oli todella haalea viiva, enkä oikeastaan ollut edes ihan varma oliko se siinä. Tein varmaan 3-4 tavallista "viivatestiä" 2-3 päivän aikana ennen kuin sijoitin digitaaliseen testiin, joka antoi helposti tulkittavan vastauksen: "Raskaana 2-3"!

Ihan alkukeväästä ajatus oli edelleen koko ajan se, että naimisiin mentäisiin 2014 kesällä. Vasta kun matka Espanjaan oli varattu ja heitin eräänä kohtalokkaana iltana vitsin "mennäänkö sittenki naimisiin Espanjassa", suunnitelmat muuttuivat. Tähän vaikutti olennaisesti kaksi asiaa, joista vain toinen liittyi tulevaan perheenlisäykseen: budjetti pienentyisi olennaisesti (loppupeleissä budjetti oli alle puolet siitä, mitä häät Suomessa olisi meille maksaneet) ja koko perheelle saataisiin sama nimi. Vauvan sukunimestä oli jo ehditty väitellä: molemmat halusivat antaa lapselle oman sukunimensä. Toki jos vauvalle olisi tullut minun nimeni, olisi sekin muutettu häiden jälkeen. Olin kyllä loppupeleissä suostunut siihen, että vauvalla olisi alusta asti Akselin nimi, koska tulisihan se sama nimi minullekin myöhemmin. Onneksi ehdittiin kuitenkin karata naimisiin jo ennen lapsen syntymää, samannimisenä on ihana koko perheen olla. Bonuksena koko naimisiinmenosta seurasi vielä se, ettei Akselin tarvitsisi tunnustaa isyyttään.

Joten joo, kyllä me mentiin naimisiin sen(kin) takia, että vauva on tulossa, mutta olisi se vauva tullut ilmankin, sillä vahinko se ei ollut, vaan rakkaudella ja kiintymyksellä aikaansaatu toiveiden täyttymys. Tässä nyt siis selvitys kaikille uteliaille, olkaa hyvät.